Pohdiskelin tuossa juuri miten nuo kolme sanaa "minä kaipaan sinua" voi satuttaa niin paljon?
Ikävähän on vain tunne niinkuin rakkaus, ilo, suru ja viha, mutta miten se yksin voi olla niitä kaikkia samassa?
Ja mistä se ikävä edes tulee? miksi se on olemassa?
Syy tähän pohdintaan johtuu varmastikkin siitä, koska minä välitän ja minä kaipaan.
Onnekseni ihminen jota kaipaan ei ole kaukana, hän on lähellä, hyvinkin lähellä, mutta silti kaipaan häntä.
Ehkä hän ei ole ansainnut sydäntäni ja kaipuutani, mutta silti hänellä on ne.
Ystäväni ovat sitä mieltä että mun kannattais unohtaa kyseinen henkilö, mutta tässä on kulunut jo melkein vuosi. On ollut kaiken näköisiä vastoinkäymisiä, mutta on ollut myös niitä hyviäkin hetkiä.
En ehkä nää häntä kovinkaan usein vain, koska näemme aina silloin kun hän haluaa, mutta silti joka kerta hän vie jonkinmoisen palasen sydäntäni aina mukanaan.
Enkä uskalla sanoa hänelle tunteitani, mutta tosin sekin on pakko tehdä tässä vielä jos saan opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Tälläkin hetkellä haluaisin palavasti olla hänen luonaan, hänen kanssaa.
Mutta joudun tyytymään ikävään ja haaveisiin siitä. Mutta ei se haittaa...minä odotan.
Mitä jos tämä olisi viimeinen päiväsi?
